Harmillinen harmaa sivupalkki

Lukeekohan tätä kukaan? Tiedättekö saisiko harmaan sivupalkin jotenkin muutettua vaikkapa samankaltaiseksi vähän läpikuultavaksi vaaleaksi kuin blogin nimen alla oleva vaakapalkki on? Minä en onnistunut. Pidän tästä ulkoasusta muuten, mutta haluaisin sivuun linkkilistan ilman tuota rumaa harmaata möhkälettä.

Cetrotide on perseestä

Ei mulla muuta.

Tai no, se täytyy ehkä sanoa luovutusprosessia tai uudestaan luovuttamista harkitseville, että koettakaa löytää hormonihoitoihin kalenteristanne kohtuullisen rauhalliset pari viikkoa. Älkää valitko niitä vuoden kiireisimpiä, vaikka kuinka olisi edellisellä luovutuskerralla mennyt mielialaoireiden osalta helposti.

Yst. terv. Harpyija

Hämmentävä tieto

Kolmas luovutuskerta on koittamassa lähitulevaisuudessa. En näemmä tullut kirjoittaneeksi syksyn luovutuskerrasta paljoa. Lyhyesti voisi sanoa, että poiminta oli jonkin verran kivuliaampi kuin ensimmäisellä kerralla, mutta hankaluus epäilemättä johtui siitä, että vaikka hormonimäärää oli vähennetty, saatiin munasoluja vielä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla.

Mutta niin. Varsinainen asiahan tässä postauksessa oli se, että kun kävin tänään sopimassa kolmannesta luovutuksesta, kysyin samalla hoitajalta luovuttamieni solujen kuulumisia. Hoitaja hymyili. Pakkasessa on kuulemma monta alkiota ja kaksi raskautta on alkanut. Ja toinen niistä on päättynyt lapsen syntymään. Jossain vänisee vauva, joka on saanut puolet perimästään minun kauttani.

Vähänks siistiä.

Onnea sen vauvan vanhemmille.

Uudestaan

Enhän minä malttanut tätä yhteen kertaan jättää. Olen siis viime aikoina taas pistellyt itseeni Gonal- ja Cetrotidepiikkejä jo melko rutinoituneesti. Tällä kertaa lähdettiin liikkeelle heti vähän pienemmillä hormoniannoksilla kuin ensimmäisellä luovutuskerralla, ja väittäisin sen tuntuvan. Tai sitten touhun tuttuus vaikuttaa. Joka tapauksessa mielialaoireet ovat olleet selvästi vähäisempiä kuin muutama kuukausi sitten.

Cetrotidestä täytyy kuitenkin valittaa. Gonalhan tulee maailman helppokäyttöisimmässä kynässä, mutta Cetrotidepaketissa on neste ruiskussa, jauhe purkissa ja kaksi neulaa, joiden kanssa saa askarrella aikansa ennen kuin annos on valmiina pistettäväksi. Olen muutamaan otteeseen onnistunut vetämään liuoksen takaisin ruiskuun ilman, että mukaan on tullut yhtään ilmakuplaa, mutta aina se ei vain mitenkään onnistu. Ja sitten kun ruiskussa on ilmakupla, en kerta kaikkiaan saa sitä sieltä pois vaikka mitä tekisin vaan lopulta turhaudun ja päätän sen olevan niin pieni, ettei se haittaa, ja sitten truuttaan sen vatsaani liuoksen mukana. Mutta se on kamalaa, en tykkää pistää itseeni ilmakuplia, yök. Se ääni ja se pieni prutsahtava tunne, yök, yök, yök.

Cetrotide aiheuttaa myös pienen allergisen reaktion, mutta se on ihan ok. Kauheaa on vain se pieni ilmakupla.

Siitä alkoi raskaus

Kävin pari viikkoa luovutuksen jälkeen jälkitarkastuksessa. Kaikki oli kuten kuuluikin. Tämän todettuaan lääkäri kysyi kiinnostaisiko minua luovuttaa toistamiseen, munasoluja oli näet saatu mukava määrä. Kyllähän minua kieltämättä kiinnostaa. Vielä hetken aikaa ehdin ennen kuin ikäraja tulee vastaan, ja koska minulla on lääkärin mukaan "vilkkaat munasarjat" enkä tarvitse kovin suuria hormoniannoksia, uskoisin pystyväni parin viikon pistoskuuriin töideni ohessakin.

Sitten kävin tapaamassa hoitajaa, joka antoi minulle kirjekuoressa rahaa. Kutsuvat sitä vaivanpalkaksi, mikä on hieman huvittavaa. Lääkäri ei ollut osannut sanoa kuinka luovuttamieni munasolujen oli käynyt ja oli kehottanut kysymään hoitajalta, joten kysyin kun siinä kerran olin. Ja kyllä, todellakin, yhdestä munasolusta oli alkanut raskaus ja alkioita oli saatu pakkaseenkin. Noin vuoden päästä voin kuulemma kysyä onko syntynyt lapsi.

Yllätyin siitä kuinka paljon ilahduin. Jotenkin en ollut osannut odottaa, että koko luovutusprosessi sujuisi niin hyvin kuin miten tämä tuntuu sujuneen. Tuona hetkenä vuorovaikutus hoitajan kanssa todella toimi, hoitaja oli ihana. Tuntui siltä, että hän vilpittömästi jakoi iloni, ja iloitsipa siitäkin, että minä ilahduin niin paljon. Luultavasti hoitaja tosiaan oli tottunut kommunikoimaan voimakkaan tunne-elämyksen vallassa olevien ihmisten kanssa.

Hoitajan kanssa juttelu oli hyväksi, sillä tuntemaani iloa on ollut hyvin vaikea jakaa muiden kanssa. Ensinnäkin olen kertonut luovutusprosessista harvoille - enkä kellekään, jolla olisi omia lapsia. Jostain syystä en halua kohdata heidän reaktioitaan. Toiseksi en osaa kommunikoida iloani toisille niin hyvin, että kokisin tulevani ymmärretyksi, eikä useimmilla ihmisillä tietenkään ole mitään valmista oletustakaan sukusolujen luovuttajan motiiveista tai tunteista. Niinpä muutamat aiheesta käymäni keskustelut ovat olleet aika laimeita. Onneksi alla on kuitenkin yksi juttuhetki sellaisen ihmisen kanssa, jolla oli valmiudet käsittää mistä oli kyse.

Mömmöjä

Päätin kirjoittaa kuvauksia hoidoista ja toimenpiteestä vasta jonkin aikaa sen jälkeen kun kaikki olisi ohi. Kirjoitan nyt siis menneestä. Olen kuitenkin tehnyt hieman muistiinpanoja. Ajattelin aloittaa kertomalla mitä kaikkea olen pistänyt itseeni tai niellyt tai minuun on pistetty ja miltä se tuntui.

Hormonit:

Gonal F: 10 päivää/pistosta

Cetrotide: 6 pistosta/päivää

Decapeptyl: 1 pistos

Pelkään piikkejä tuhottomasti, joten oli itse asiassa aika omituista, että ryhdyin tähän prosessiin. Ihmeekseni suoriuduin itseni pistämisestä jokseenkin ongelmitta. Onneksi aloitin Gonal F:llä, joka oli erittäin helppokäyttöisessä injektiokynässä eivätkä tarvitsemani annokset olleet suuria. Yhtä kaikki istuin hoitajan huoneessa hyvän aikaa sydän hakaten ennen kuin uskalsin pistää itseäni ensimmäistä kertaa. Ainoa pahalta tuntuva asia oli piikkikammoni, sillä pistos ei sattunut käytännössä lainkaan. Jonkun kerran taisin saada injektiokynällä aikaan pienen mustelman, mutta kaikkiaan Gonal F oli ongelmaton kokemus. Ensimmäisen viikon aikana en huomannut käytännössä mitään vaikutuksia, vaikka ultrassa kyllä kerrottiin, että mukavan monta munarakkulaa oli lähtenyt kypsymään.

Cetrotide oli paljon ikävämpi pistettävä. Ensinnäkin jouduin sekoittamaan sen itse nesteestä ja jauheesta, mitä tarkoitusta varten oli erillinen kaamean iso neula. Toiseksi pistosneulat olivat jotenkin isompia kuin Gonal-kynän hentoiset ja lyhyet neulat, joten pistäminen nipisti aavistuksen enemmän. Se ei kuitenkaan olisi haitannut, mutta lisäksi Cetrotide ärsytti pistoskohtaa joka kerta niin, että siihen nousi vähäksi aikaa kipeä punainen paukama. Minua myös kiusasi, että ruiskuun jäi käytännössä aina myös pieni ilmakupla. Kuulemma se ei ollut vaarallista, mutta yhtä kaikki ilmakuplan truuttaaminen vatsanahkaan tuntui epämiellyttävältä.

Myös Decapeptylin pistäminen sattui ja pistoskohta oli hetken kipeä. Sen jälkeen tuntui helpotukselta tietää, etten joutuisi enää pistämään itseeni mitään. Yhtä kaikki olen varsin tyytyväinen siihen, että piikkikammostani ja alhaisesta kipukynnyksestäni huolimatta suoriuduin neularuljanssista mallikkaasti.

Hoidon loppuvaiheessa munarakkulamäärän kyllä huomasi; tuntui siltä kuin joku olisi tunkenut alavatsani täyteen pingispalloja, mikä oli suhteellisen epämukavaa. Epämukavuutta ei kuitenkaan kestänyt kuin muutaman päivän. En olisi tarvinnut erillistä liikuntakieltoa, sillä viimeisinä muutamana päivänä ei tosiaan olisi tullut mieleenkään ryhtyä esimerkiksi hyppimään. Poimintapäivän aamuna etsin kaapista löysimmät housuni ja nekin tuntuivat puristavan.

Hormonit vaikuttivat mielialaani, mihin olin varautunut. Vaikutus ei ollut mitenkään hallitsematon, olinpahan vain hieman tavallista herkempi ja ailahtelevaisempi. Sen sijaan libidon uinahdus hoidon aikana oli yllätys. En tiedä mistä se tarkalleen johtui ja se saattoi olla stressireaktiokin, sillä hoidot osuivat aika monen muun asian kanssa päällekäin. Yhtä kaikki se oli minulle epätyypillistä.

Toimenpidepäivän lääkkeet:

Diapam 10 mg

Atropin 0,3 mg (suoneen)

Rapifen 2mg (suoneen)

Poimintapäivän epämiellyttävin kokemus oli se, että kaikkien edellisten viikkojen neulojen jälkeen täytyi sietää vielä se, että minusta otettiin erinäisiä putkilollisia verta. Sitä tarvittaisiin mikäli kaikki onnistuisi ja alkioita saataisiin pakkaseenkin. Parkaisin kun hoitaja iski neulan kyynärtaipeeseeni; taisin tosiaan olla vähän tavallista herkemmässä tilassa.

Poimintapäivän lääkkeet sen sijaan olivat erittäin miellyttävä kokemus. Minulla ei ollut aiempia kokemuksia Diapamistakaan, saatika sitten mistään Rapifenin kaltaisesta opiaatista. Diapam tuotti koomisen tokkuran. Toimenpidehuoneessa minua ensin pestiin emättimen pohjia myöten, päälleni tuli leikkausliina ja sain kanyylin kämmenselkääni. Sitten lääkäri tuli paikalle ja laski mömmöjä suoneeni, ja sitten elämä olikin aika ihanaa. Ensimmäinen kommenttini taisi olla, että nyt tajuan miten ihmiset jäävät morfiinikoukkuun (Rapifen esiteltiin minulle morfiinijohdannaisena). Olin jossain hyvin pehmeässä ja suloisessa. Lääke ei kuitenkaan poistanut kaikkea kipua joten valitin välillä ja sain lisäannoksen. Olisin luultavasti hyvinkin sietänyt kivun, se ei ollut lainkaan paha, mutta olin sellaisissa lääkepöllyissä, ettei mikään itsehillintä tullut mieleenkään, vaan kun vähän sattui niin minähän inisin.

Poiminta ei kestänyt kauaa ja kun minut sen jälkeen kärrättiin lepohuoneeseen, nukuin todella makeasti. Sitten sain aamiaista ja pääsin lääkärin luo kuulemaan, että kaikki meni hyvin ja munasoluja saatiin oikein passeli määrä.

Klinikalla

Ensimmäistä kertaa klinikalla käydessäni tapasin psykologin. Kerroinkin tuossa pari kirjoitusta sitten, että hänen seurassaan minusta nousi pintaan "analyyttinen, nopea, emotionaalisesti huoleton ja sosiaalisesti hieman hajamielinen minä". Sittemmin olen huomannut, ettei niin käy pelkästään hänen seurassaan, vaan melko helposti aina kun käyn klinikalla. Lääkäriä tavatessani harvemmin, mutta hoitajien seurassa melkein aina. Ja voisin lisätä, että noissa tilanteissa koen itseni tunne-elämältäni jotenkin sopimattomaksi.

Sopimaton tuntuu oikealta sanalta, mutta sitä täytyy selitää: Koen etten sovi klinikalle. Paikan ilmapiiri on rauhoittava, mutta minä en tarvitse rauhoitusta. Minua ei ahdista tai pelota, en toivo mitään erityistä, paikka ei merkitse minulle mitään viimeisen mahdollisuuden kaltaista. Juttelen henkilökunnan kanssa iloisesti ja arkisesti. Tunnen pölähtäväni kirkkaasta auringonpaisteesta ja kiireestä hämyisään tilaan, joka on suunniteltu vastaanottamaan kovin tunneherkässä ja haavoittuvassa tilassa olevia ihmisiä, enkä minä ole mitenkään vereslihalla. Niinpä koen vaikuttavani emotionaalisesti vääränlaiselta, suorastaan sopimattoman tunteettomalta.

Vaikutelma syntyy nimen omaan vuorovaikutuksessa paikan henkilökunnan kanssa. Minusta tuntuu, että ärsytän heitä hieman. Vain vähän, mutta aavistuksen kuitenkin. Minun täytyy vaivata hoitajia silloin tällöin lääkärin määräyksestä, mutta en kuitenkaan ole varsinainen asiakas, enkä etenkään ollenkaan sellaisessa tilassa oleva ihminen kuin keitä he lienevät tottuneet enimmäkseen kohtaamaan. Huoleni ovat vähäpätöisiä, ja hoitajat vaikuttavat välillä kärsimättömiltä. En valita, he ovat aina avuliaita ja asiat hoituvat. Kyse ei ole lainkaan siitä, että he tekisivät työnsä huonosti, vaan jostain paljon hienovaraisemmasta. Minusta tuntuu, että vertaudun klinikan asiakkaisiin, ja että vertailu saa minut vaikuttamaan - mitenköhän tämän kuvaisi? - vähän epäkypsältä? Tai ehkä vain emotionaalisesti vähän vajaalta? Naiselta-joka-ei-tunne-syviä-riipiviä-tunteita? Ja kun koen hoitajien tulkisevan minua näin, niin totta kai reagoin aivan automaattisesti ja tarjoan heille juuri sitä, mitä he tuntuvat odottavan. Niinpä olen hoitajien seurassa puhelias ja utelias, mutta emotionaalisesti etäinen.

Painotetaan nyt vielä ettei tämä ole moite ketään kohtaan. Pikemminkin asetelma on ihan luonnollinen. Kenenkään asiaa harkitsematta olemme päätyneet tiettyjä sosiaalisia rooleja vahvistavaan kierteeseen. Ei minua haittaa kokea olevani hieman sopimaton, minähän astun käynnin jälkeen klinikalta ulos elämääni, jossa klinikan tapahtumat merkitsevät kovin vähän.