torstai 16. kesäkuuta 2011

Klinikalla

Ensimmäistä kertaa klinikalla käydessäni tapasin psykologin. Kerroinkin tuossa pari kirjoitusta sitten, että hänen seurassaan minusta nousi pintaan "analyyttinen, nopea, emotionaalisesti huoleton ja sosiaalisesti hieman hajamielinen minä". Sittemmin olen huomannut, ettei niin käy pelkästään hänen seurassaan, vaan melko helposti aina kun käyn klinikalla. Lääkäriä tavatessani harvemmin, mutta hoitajien seurassa melkein aina. Ja voisin lisätä, että noissa tilanteissa koen itseni tunne-elämältäni jotenkin sopimattomaksi.

Sopimaton tuntuu oikealta sanalta, mutta sitä täytyy selitää: Koen etten sovi klinikalle. Paikan ilmapiiri on rauhoittava, mutta minä en tarvitse rauhoitusta. Minua ei ahdista tai pelota, en toivo mitään erityistä, paikka ei merkitse minulle mitään viimeisen mahdollisuuden kaltaista. Juttelen henkilökunnan kanssa iloisesti ja arkisesti. Tunnen pölähtäväni kirkkaasta auringonpaisteesta ja kiireestä hämyisään tilaan, joka on suunniteltu vastaanottamaan kovin tunneherkässä ja haavoittuvassa tilassa olevia ihmisiä, enkä minä ole mitenkään vereslihalla. Niinpä koen vaikuttavani emotionaalisesti vääränlaiselta, suorastaan sopimattoman tunteettomalta.

Vaikutelma syntyy nimen omaan vuorovaikutuksessa paikan henkilökunnan kanssa. Minusta tuntuu, että ärsytän heitä hieman. Vain vähän, mutta aavistuksen kuitenkin. Minun täytyy vaivata hoitajia silloin tällöin lääkärin määräyksestä, mutta en kuitenkaan ole varsinainen asiakas, enkä etenkään ollenkaan sellaisessa tilassa oleva ihminen kuin keitä he lienevät tottuneet enimmäkseen kohtaamaan. Huoleni ovat vähäpätöisiä, ja hoitajat vaikuttavat välillä kärsimättömiltä. En valita, he ovat aina avuliaita ja asiat hoituvat. Kyse ei ole lainkaan siitä, että he tekisivät työnsä huonosti, vaan jostain paljon hienovaraisemmasta. Minusta tuntuu, että vertaudun klinikan asiakkaisiin, ja että vertailu saa minut vaikuttamaan - mitenköhän tämän kuvaisi? - vähän epäkypsältä? Tai ehkä vain emotionaalisesti vähän vajaalta? Naiselta-joka-ei-tunne-syviä-riipiviä-tunteita? Ja kun koen hoitajien tulkisevan minua näin, niin totta kai reagoin aivan automaattisesti ja tarjoan heille juuri sitä, mitä he tuntuvat odottavan. Niinpä olen hoitajien seurassa puhelias ja utelias, mutta emotionaalisesti etäinen.

Painotetaan nyt vielä ettei tämä ole moite ketään kohtaan. Pikemminkin asetelma on ihan luonnollinen. Kenenkään asiaa harkitsematta olemme päätyneet tiettyjä sosiaalisia rooleja vahvistavaan kierteeseen. Ei minua haittaa kokea olevani hieman sopimaton, minähän astun käynnin jälkeen klinikalta ulos elämääni, jossa klinikan tapahtumat merkitsevät kovin vähän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti