maanantai 26. syyskuuta 2011

Uudestaan

Enhän minä malttanut tätä yhteen kertaan jättää. Olen siis viime aikoina taas pistellyt itseeni Gonal- ja Cetrotidepiikkejä jo melko rutinoituneesti. Tällä kertaa lähdettiin liikkeelle heti vähän pienemmillä hormoniannoksilla kuin ensimmäisellä luovutuskerralla, ja väittäisin sen tuntuvan. Tai sitten touhun tuttuus vaikuttaa. Joka tapauksessa mielialaoireet ovat olleet selvästi vähäisempiä kuin muutama kuukausi sitten.

Cetrotidestä täytyy kuitenkin valittaa. Gonalhan tulee maailman helppokäyttöisimmässä kynässä, mutta Cetrotidepaketissa on neste ruiskussa, jauhe purkissa ja kaksi neulaa, joiden kanssa saa askarrella aikansa ennen kuin annos on valmiina pistettäväksi. Olen muutamaan otteeseen onnistunut vetämään liuoksen takaisin ruiskuun ilman, että mukaan on tullut yhtään ilmakuplaa, mutta aina se ei vain mitenkään onnistu. Ja sitten kun ruiskussa on ilmakupla, en kerta kaikkiaan saa sitä sieltä pois vaikka mitä tekisin vaan lopulta turhaudun ja päätän sen olevan niin pieni, ettei se haittaa, ja sitten truuttaan sen vatsaani liuoksen mukana. Mutta se on kamalaa, en tykkää pistää itseeni ilmakuplia, yök. Se ääni ja se pieni prutsahtava tunne, yök, yök, yök.

Cetrotide aiheuttaa myös pienen allergisen reaktion, mutta se on ihan ok. Kauheaa on vain se pieni ilmakupla.

maanantai 8. elokuuta 2011

Siitä alkoi raskaus

Kävin pari viikkoa luovutuksen jälkeen jälkitarkastuksessa. Kaikki oli kuten kuuluikin. Tämän todettuaan lääkäri kysyi kiinnostaisiko minua luovuttaa toistamiseen, munasoluja oli näet saatu mukava määrä. Kyllähän minua kieltämättä kiinnostaa. Vielä hetken aikaa ehdin ennen kuin ikäraja tulee vastaan, ja koska minulla on lääkärin mukaan "vilkkaat munasarjat" enkä tarvitse kovin suuria hormoniannoksia, uskoisin pystyväni parin viikon pistoskuuriin töideni ohessakin.

Sitten kävin tapaamassa hoitajaa, joka antoi minulle kirjekuoressa rahaa. Kutsuvat sitä vaivanpalkaksi, mikä on hieman huvittavaa. Lääkäri ei ollut osannut sanoa kuinka luovuttamieni munasolujen oli käynyt ja oli kehottanut kysymään hoitajalta, joten kysyin kun siinä kerran olin. Ja kyllä, todellakin, yhdestä munasolusta oli alkanut raskaus ja alkioita oli saatu pakkaseenkin. Noin vuoden päästä voin kuulemma kysyä onko syntynyt lapsi.

Yllätyin siitä kuinka paljon ilahduin. Jotenkin en ollut osannut odottaa, että koko luovutusprosessi sujuisi niin hyvin kuin miten tämä tuntuu sujuneen. Tuona hetkenä vuorovaikutus hoitajan kanssa todella toimi, hoitaja oli ihana. Tuntui siltä, että hän vilpittömästi jakoi iloni, ja iloitsipa siitäkin, että minä ilahduin niin paljon. Luultavasti hoitaja tosiaan oli tottunut kommunikoimaan voimakkaan tunne-elämyksen vallassa olevien ihmisten kanssa.

Hoitajan kanssa juttelu oli hyväksi, sillä tuntemaani iloa on ollut hyvin vaikea jakaa muiden kanssa. Ensinnäkin olen kertonut luovutusprosessista harvoille - enkä kellekään, jolla olisi omia lapsia. Jostain syystä en halua kohdata heidän reaktioitaan. Toiseksi en osaa kommunikoida iloani toisille niin hyvin, että kokisin tulevani ymmärretyksi, eikä useimmilla ihmisillä tietenkään ole mitään valmista oletustakaan sukusolujen luovuttajan motiiveista tai tunteista. Niinpä muutamat aiheesta käymäni keskustelut ovat olleet aika laimeita. Onneksi alla on kuitenkin yksi juttuhetki sellaisen ihmisen kanssa, jolla oli valmiudet käsittää mistä oli kyse.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Mömmöjä

Päätin kirjoittaa kuvauksia hoidoista ja toimenpiteestä vasta jonkin aikaa sen jälkeen kun kaikki olisi ohi. Kirjoitan nyt siis menneestä. Olen kuitenkin tehnyt hieman muistiinpanoja. Ajattelin aloittaa kertomalla mitä kaikkea olen pistänyt itseeni tai niellyt tai minuun on pistetty ja miltä se tuntui.

Hormonit:
Gonal F: 10 päivää/pistosta
Cetrotide: 6 pistosta/päivää
Decapeptyl: 1 pistos

Pelkään piikkejä tuhottomasti, joten oli itse asiassa aika omituista, että ryhdyin tähän prosessiin. Ihmeekseni suoriuduin itseni pistämisestä jokseenkin ongelmitta. Onneksi aloitin Gonal F:llä, joka oli erittäin helppokäyttöisessä injektiokynässä eivätkä tarvitsemani annokset olleet suuria. Yhtä kaikki istuin hoitajan huoneessa hyvän aikaa sydän hakaten ennen kuin uskalsin pistää itseäni ensimmäistä kertaa. Ainoa pahalta tuntuva asia oli piikkikammoni, sillä pistos ei sattunut käytännössä lainkaan. Jonkun kerran taisin saada injektiokynällä aikaan pienen mustelman, mutta kaikkiaan Gonal F oli ongelmaton kokemus. Ensimmäisen viikon aikana en huomannut käytännössä mitään vaikutuksia, vaikka ultrassa kyllä kerrottiin, että mukavan monta munarakkulaa oli lähtenyt kypsymään.

Cetrotide oli paljon ikävämpi pistettävä. Ensinnäkin jouduin sekoittamaan sen itse nesteestä ja jauheesta, mitä tarkoitusta varten oli erillinen kaamean iso neula. Toiseksi pistosneulat olivat jotenkin isompia kuin Gonal-kynän hentoiset ja lyhyet neulat, joten pistäminen nipisti aavistuksen enemmän. Se ei kuitenkaan olisi haitannut, mutta lisäksi Cetrotide ärsytti pistoskohtaa joka kerta niin, että siihen nousi vähäksi aikaa kipeä punainen paukama. Minua myös kiusasi, että ruiskuun jäi käytännössä aina myös pieni ilmakupla. Kuulemma se ei ollut vaarallista, mutta yhtä kaikki ilmakuplan truuttaaminen vatsanahkaan tuntui epämiellyttävältä.

Myös Decapeptylin pistäminen sattui ja pistoskohta oli hetken kipeä. Sen jälkeen tuntui helpotukselta tietää, etten joutuisi enää pistämään itseeni mitään. Yhtä kaikki olen varsin tyytyväinen siihen, että piikkikammostani ja alhaisesta kipukynnyksestäni huolimatta suoriuduin neularuljanssista mallikkaasti.

Hoidon loppuvaiheessa munarakkulamäärän kyllä huomasi; tuntui siltä kuin joku olisi tunkenut alavatsani täyteen pingispalloja, mikä oli suhteellisen epämukavaa. Epämukavuutta ei kuitenkaan kestänyt kuin muutaman päivän. En olisi tarvinnut erillistä liikuntakieltoa, sillä viimeisinä muutamana päivänä ei tosiaan olisi tullut mieleenkään ryhtyä esimerkiksi hyppimään. Poimintapäivän aamuna etsin kaapista löysimmät housuni ja nekin tuntuivat puristavan.

Hormonit vaikuttivat mielialaani, mihin olin varautunut. Vaikutus ei ollut mitenkään hallitsematon, olinpahan vain hieman tavallista herkempi ja ailahtelevaisempi. Sen sijaan libidon uinahdus hoidon aikana oli yllätys. En tiedä mistä se tarkalleen johtui ja se saattoi olla stressireaktiokin, sillä hoidot osuivat aika monen muun asian kanssa päällekäin. Yhtä kaikki se oli minulle epätyypillistä.

Toimenpidepäivän lääkkeet:
Diapam 10 mg
Atropin 0,3 mg (suoneen)
Rapifen 2mg (suoneen)

Poimintapäivän epämiellyttävin kokemus oli se, että kaikkien edellisten viikkojen neulojen jälkeen täytyi sietää vielä se, että minusta otettiin erinäisiä putkilollisia verta. Sitä tarvittaisiin mikäli kaikki onnistuisi ja alkioita saataisiin pakkaseenkin. Parkaisin kun hoitaja iski neulan kyynärtaipeeseeni; taisin tosiaan olla vähän tavallista herkemmässä tilassa.

Poimintapäivän lääkkeet sen sijaan olivat erittäin miellyttävä kokemus. Minulla ei ollut aiempia kokemuksia Diapamistakaan, saatika sitten mistään Rapifenin kaltaisesta opiaatista. Diapam tuotti koomisen tokkuran. Toimenpidehuoneessa minua ensin pestiin emättimen pohjia myöten, päälleni tuli leikkausliina ja sain kanyylin kämmenselkääni. Sitten lääkäri tuli paikalle ja laski mömmöjä suoneeni, ja sitten elämä olikin aika ihanaa. Ensimmäinen kommenttini taisi olla, että nyt tajuan miten ihmiset jäävät morfiinikoukkuun (Rapifen esiteltiin minulle morfiinijohdannaisena). Olin jossain hyvin pehmeässä ja suloisessa. Lääke ei kuitenkaan poistanut kaikkea kipua joten valitin välillä ja sain lisäannoksen. Olisin luultavasti hyvinkin sietänyt kivun, se ei ollut lainkaan paha, mutta olin sellaisissa lääkepöllyissä, ettei mikään itsehillintä tullut mieleenkään, vaan kun vähän sattui niin minähän inisin.

Poiminta ei kestänyt kauaa ja kun minut sen jälkeen kärrättiin lepohuoneeseen, nukuin todella makeasti. Sitten sain aamiaista ja pääsin lääkärin luo kuulemaan, että kaikki meni hyvin ja munasoluja saatiin oikein passeli määrä.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Klinikalla

Ensimmäistä kertaa klinikalla käydessäni tapasin psykologin. Kerroinkin tuossa pari kirjoitusta sitten, että hänen seurassaan minusta nousi pintaan "analyyttinen, nopea, emotionaalisesti huoleton ja sosiaalisesti hieman hajamielinen minä". Sittemmin olen huomannut, ettei niin käy pelkästään hänen seurassaan, vaan melko helposti aina kun käyn klinikalla. Lääkäriä tavatessani harvemmin, mutta hoitajien seurassa melkein aina. Ja voisin lisätä, että noissa tilanteissa koen itseni tunne-elämältäni jotenkin sopimattomaksi.

Sopimaton tuntuu oikealta sanalta, mutta sitä täytyy selitää: Koen etten sovi klinikalle. Paikan ilmapiiri on rauhoittava, mutta minä en tarvitse rauhoitusta. Minua ei ahdista tai pelota, en toivo mitään erityistä, paikka ei merkitse minulle mitään viimeisen mahdollisuuden kaltaista. Juttelen henkilökunnan kanssa iloisesti ja arkisesti. Tunnen pölähtäväni kirkkaasta auringonpaisteesta ja kiireestä hämyisään tilaan, joka on suunniteltu vastaanottamaan kovin tunneherkässä ja haavoittuvassa tilassa olevia ihmisiä, enkä minä ole mitenkään vereslihalla. Niinpä koen vaikuttavani emotionaalisesti vääränlaiselta, suorastaan sopimattoman tunteettomalta.

Vaikutelma syntyy nimen omaan vuorovaikutuksessa paikan henkilökunnan kanssa. Minusta tuntuu, että ärsytän heitä hieman. Vain vähän, mutta aavistuksen kuitenkin. Minun täytyy vaivata hoitajia silloin tällöin lääkärin määräyksestä, mutta en kuitenkaan ole varsinainen asiakas, enkä etenkään ollenkaan sellaisessa tilassa oleva ihminen kuin keitä he lienevät tottuneet enimmäkseen kohtaamaan. Huoleni ovat vähäpätöisiä, ja hoitajat vaikuttavat välillä kärsimättömiltä. En valita, he ovat aina avuliaita ja asiat hoituvat. Kyse ei ole lainkaan siitä, että he tekisivät työnsä huonosti, vaan jostain paljon hienovaraisemmasta. Minusta tuntuu, että vertaudun klinikan asiakkaisiin, ja että vertailu saa minut vaikuttamaan - mitenköhän tämän kuvaisi? - vähän epäkypsältä? Tai ehkä vain emotionaalisesti vähän vajaalta? Naiselta-joka-ei-tunne-syviä-riipiviä-tunteita? Ja kun koen hoitajien tulkisevan minua näin, niin totta kai reagoin aivan automaattisesti ja tarjoan heille juuri sitä, mitä he tuntuvat odottavan. Niinpä olen hoitajien seurassa puhelias ja utelias, mutta emotionaalisesti etäinen.

Painotetaan nyt vielä ettei tämä ole moite ketään kohtaan. Pikemminkin asetelma on ihan luonnollinen. Kenenkään asiaa harkitsematta olemme päätyneet tiettyjä sosiaalisia rooleja vahvistavaan kierteeseen. Ei minua haittaa kokea olevani hieman sopimaton, minähän astun käynnin jälkeen klinikalta ulos elämääni, jossa klinikan tapahtumat merkitsevät kovin vähän.

lauantai 28. toukokuuta 2011

Joku tuntematon nainen

Hiljaisuus kertoo vain siitä, että minulla on kiire. Tiesinkin, etten ehtisi nyt keväällä töitteni vuoksi juuri mitään. Luovutuksen ajankohdasta sovittiin lääkärin kanssa kovin täyden näköisiä kalentereita selaten. Kalentereiden lisäksihän piti ottaa huomioon kuukautiskiertoni, joten luovutuksen suhteen ei ole vielä tapahtunut mitään ihmeempiä - ainakaan minun osaltani. Jonkun tuntemattoman naisen osalta mahdollisesti on: hänen kiertoaan on ehkä jo alettu tahdistaa minun kiertoni rytmiin. Se on aika omituinen ajatus.

Olen ajatellut luovutukseni seurauksena mahdollisesti syntyvän lapsen äitiä paljon enemmän kuin isää. Se on itse asiassa vähän hassua, sillä todennäköisimminhän mahdollisen lapsen perimä on peräisin minun lisäkseni juuri tuosta tuntemattomasta miehestä, eli minua kai pitäisi kiinnostaa. Yhtä kaikki, äiti mietityttää selvästi enemmän. Ehkä hämmennys johtuu juuri siitä, että hänen kiertonsa käännetään tasatahtiin omani kanssa kulkevaksi. Yhtäkkiä kehoni tavanomainen arkipäiväinen rytmi onkin merkityksellinen; minussa on elimiä ja hormoneita, joiden ehdoilla toimitaan, ja minunkin piti ajoittaa asioita kalenteriini niiden määräämille päiville. Jos näin vähäkin tuntuu kummalliselta, hedelmöityshoidot mahtavat olla kehosuhdetta melkoisesti muuttava kokemus. Joudun seuraamaan kehoani, jonka rytmeihin ja toimivuuteen en voi vaikuttaa. Ja joku toinenkin nainen joutuu.

Tiedättehän, että jos samassa taloudessa asuu useita naisia, esimerkiksi äiti ja tyttäriä, heillä on yleensä kuukautiset suunnilleen samaan aikaan? Kehot reagoivat ties mihin feromoneihin ja tahdistuvat. Nyt jonkun naisen keho pannaan reagoimaan kuin olisin hänen sisarensa, emmekä tunne toisiamme.

Toivottavasti tahdistus ei ole epämukavaa.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Psykologi ja lääkäri

En voi väittää psykologin olleen etäinen, sillä hän oli ehdottomasti läsnä keskustelussamme, mutta samalla hän kuitenkin etäännytti siitä oman persoonansa. En ollut koskaan aiemmin käynyt psykologin juttusilla, joten kovin varmasti en voi tietää, mutta arvaan, että se oli osoitus hänen ammattiatidostaan. Hän jututti minua, ei jutellut itse.

Oli kiinnostavaa huomata minkä puolen minusta hän kutsui esiin. Psykologin kanssa puheli analyyttinen, nopea, emotionaalisesti huoleton ja sosiaalisesti hieman hajamielinen minä. No, olenhan minä sellainen ja keskustelumoodi sopi minulle mainosti. Statusasetelmamme oli kiinnostava: hän antoi spontaanille ja reflektoimattomalle ylästatukselleni mielin määrin tilaa, mutta muutama pieni ele riitti tekemään selväksi, että tilanne oli täysin hänen hallinnassaan. Olin samantyyppisessä asemassa kuin lapsi, jolle annetaan vähäksi aikaa lähes rajattomasti sosiaalista tilaa. Se oli hauskaa ja kiinnostavaa. Melkein alkoi tehdä mieli opiskella hieman psykologiaa - olisi jännittävää osata hallinnoida sosiaalista tilannetta niin hienovaraisesti.

Kerroin kaksi syytä ryhtyä munasolunluovuttajaksi ja selvästikin ne kelpasivat. Kerron ne tässäkin.

En ole koskaan halunnut äidiksi. Minulla ei ole mitään lapsia vastaan, mutta en vain ole koskaan halunnut omaa lasta. Nähdäkseni ainoa hyvä syy yrittää saada lapsi on se, että haluaa lapsen, joten pidän todennäköisenä, että pysyn lapsettomana. Minusta selvästikin puuttuu joku sellainen vipu, joka löytyy useimmista tuntemistani naisista: en tiedä miltä tuntuu haluta äidiksi. En kuitenkaan ole emotionaalisesti kyvytön, joten kykenen näkemään, että monet todella haluavat lapsen. On kammottavan epäreilua, että joillekin heistä se on niin vaikeaa. Ja sitä miettiessäni tuntuu hieman haljulta, että minä ehkä hyvinkin voisin saada lapsen, mutta en vain halua. Jos voin pienellä vaivalla antaa jollekulle lasta todella haluavalle parille mahdollisuuden saada lapsi, niin sehän on vain reilua. Ja sellainen pariskunta, joka päätyy jonoon odottamaan luovutettua munasolua - he taatusti haluavat lapsen.

Toinen syyni on abstraktilla tavalla itsekäs. Olen utelias. Minuun on kasautunut tietty yhdistelmä geenejä, ja minun on mahdollista toimia väylänä, jota pitkin ne pääsevät kertautumaan ja jatkamaan matkaansa. Munasolun luovuttaminen tuntuu jonkinlaiselta geneettiseltä lotolta. Minä itsehän en voi siinä mitään voittaa; mahdollisesti syntyvä lapsi ehkä voi. Tai sitten voittajaksi pitäisi ymmärtää jokin periytyvä piirre, vaikkapa isoisältäni peritynyt otsaryppy. Miesystäväni totesi, että lääketiede on tuonut jotain aiemmin vain miehille mahdollista naistenkin ulottuville: minunkin on nykyään mahdollista singota siemeneni ja kadota sitten. Vielä joitain vuosikymmeniä sitten vain miehen elämään saattoi kuulua mahdollisuus, että joku päivä ovelle ilmaantuukin joku nuori aikuinen kysymään, että mistäköhän tämä kulmien kurtistus on peräisin.

Minulla ei siis ole mitään sitä vastaan jos munasolunluovutukseni seurauksena mahdollisesti syntyvä lapsi ottaa aikuistuttuaan minuun yhteyttä. Uteliaisuus on ymmärrettävää, olenhan itsekin utelias. En kuitenkaan odota, että niin välttämättä kävisi, enkä etenkään odota mahdollisesti syntyvältä lapselta minua kohtaan mitään muita tunteita kuin uteliaisuutta. Tämä oli asia, jonka psykologi selvästi halusi varmistaa; oletettavasti siksi, että olen lapseton. Hän kai vakuuttui, sillä kelpasin.

Lääkäri oli lämpimämpi. Sovimme hoitojen aikataulusta, hän selitti valittua metodia ja minä kauhistelin ajatusta, että joudun piikittämään itseäni. (Kaikkeen sitä ryhtyy; kammoan piikkejä.) Ultraäänitutkimus oli jokseenkin absurdi kokemus. En ollut tiennyt, että laite muistuttaa dildoa. Minusta otettiin erilaisia kokeita, ja sain no tuloksetkin: olen terve ja kelpaan. Nyt sitten vain odotellaan jonkin aikaa.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Puhelu

Täytettyäni 34 huomasin, että mikäli koskaan aion ryhtyä tuumasta toimeen, se on tehtävä nyt. Vuoden kuluttua en enää kelpaa munasolunluovuttajaksi. En vielä tiedä kelpaanko nytkään, mutta yritänpähän ainakin. Soitin siis lapsettomuushoitoklinikalle. Asiani esitettyäni puhelimeen vastannut hoitaja kyseli iästäni, terveydentilastani ja mahdollisista periytyvistä sairauksista. Läpäisin tämän ensimmäisen karkean seulan, joten minulle varattiin psykologiaika ja lääkäriaika. Tämä blogi jatkuu niin kauan kuin prosessi kestää. Voi olla, että psykologi tai lääkäri toteaa, etten sovi luovuttajaksi, ja silloin blogi päättyy siihen.