Psykologi ja lääkäri

En voi väittää psykologin olleen etäinen, sillä hän oli ehdottomasti läsnä keskustelussamme, mutta samalla hän kuitenkin etäännytti siitä oman persoonansa. En ollut koskaan aiemmin käynyt psykologin juttusilla, joten kovin varmasti en voi tietää, mutta arvaan, että se oli osoitus hänen ammattiatidostaan. Hän jututti minua, ei jutellut itse.

Oli kiinnostavaa huomata minkä puolen minusta hän kutsui esiin. Psykologin kanssa puheli analyyttinen, nopea, emotionaalisesti huoleton ja sosiaalisesti hieman hajamielinen minä. No, olenhan minä sellainen ja keskustelumoodi sopi minulle mainosti. Statusasetelmamme oli kiinnostava: hän antoi spontaanille ja reflektoimattomalle ylästatukselleni mielin määrin tilaa, mutta muutama pieni ele riitti tekemään selväksi, että tilanne oli täysin hänen hallinnassaan. Olin samantyyppisessä asemassa kuin lapsi, jolle annetaan vähäksi aikaa lähes rajattomasti sosiaalista tilaa. Se oli hauskaa ja kiinnostavaa. Melkein alkoi tehdä mieli opiskella hieman psykologiaa - olisi jännittävää osata hallinnoida sosiaalista tilannetta niin hienovaraisesti.

Kerroin kaksi syytä ryhtyä munasolunluovuttajaksi ja selvästikin ne kelpasivat. Kerron ne tässäkin.

En ole koskaan halunnut äidiksi. Minulla ei ole mitään lapsia vastaan, mutta en vain ole koskaan halunnut omaa lasta. Nähdäkseni ainoa hyvä syy yrittää saada lapsi on se, että haluaa lapsen, joten pidän todennäköisenä, että pysyn lapsettomana. Minusta selvästikin puuttuu joku sellainen vipu, joka löytyy useimmista tuntemistani naisista: en tiedä miltä tuntuu haluta äidiksi. En kuitenkaan ole emotionaalisesti kyvytön, joten kykenen näkemään, että monet todella haluavat lapsen. On kammottavan epäreilua, että joillekin heistä se on niin vaikeaa. Ja sitä miettiessäni tuntuu hieman haljulta, että minä ehkä hyvinkin voisin saada lapsen, mutta en vain halua. Jos voin pienellä vaivalla antaa jollekulle lasta todella haluavalle parille mahdollisuuden saada lapsi, niin sehän on vain reilua. Ja sellainen pariskunta, joka päätyy jonoon odottamaan luovutettua munasolua - he taatusti haluavat lapsen.

Toinen syyni on abstraktilla tavalla itsekäs. Olen utelias. Minuun on kasautunut tietty yhdistelmä geenejä, ja minun on mahdollista toimia väylänä, jota pitkin ne pääsevät kertautumaan ja jatkamaan matkaansa. Munasolun luovuttaminen tuntuu jonkinlaiselta geneettiseltä lotolta. Minä itsehän en voi siinä mitään voittaa; mahdollisesti syntyvä lapsi ehkä voi. Tai sitten voittajaksi pitäisi ymmärtää jokin periytyvä piirre, vaikkapa isoisältäni peritynyt otsaryppy. Miesystäväni totesi, että lääketiede on tuonut jotain aiemmin vain miehille mahdollista naistenkin ulottuville: minunkin on nykyään mahdollista singota siemeneni ja kadota sitten. Vielä joitain vuosikymmeniä sitten vain miehen elämään saattoi kuulua mahdollisuus, että joku päivä ovelle ilmaantuukin joku nuori aikuinen kysymään, että mistäköhän tämä kulmien kurtistus on peräisin.

Minulla ei siis ole mitään sitä vastaan jos munasolunluovutukseni seurauksena mahdollisesti syntyvä lapsi ottaa aikuistuttuaan minuun yhteyttä. Uteliaisuus on ymmärrettävää, olenhan itsekin utelias. En kuitenkaan odota, että niin välttämättä kävisi, enkä etenkään odota mahdollisesti syntyvältä lapselta minua kohtaan mitään muita tunteita kuin uteliaisuutta. Tämä oli asia, jonka psykologi selvästi halusi varmistaa; oletettavasti siksi, että olen lapseton. Hän kai vakuuttui, sillä kelpasin.

Lääkäri oli lämpimämpi. Sovimme hoitojen aikataulusta, hän selitti valittua metodia ja minä kauhistelin ajatusta, että joudun piikittämään itseäni. (Kaikkeen sitä ryhtyy; kammoan piikkejä.) Ultraäänitutkimus oli jokseenkin absurdi kokemus. En ollut tiennyt, että laite muistuttaa dildoa. Minusta otettiin erilaisia kokeita, ja sain no tuloksetkin: olen terve ja kelpaan. Nyt sitten vain odotellaan jonkin aikaa.